Ruokaomavaraisuus on noussut uudella tavalla tapetille Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Tässä postauksessa tarkastelen ruokaomavaisuuteen liittyviä riippuvuuksia, verkostoja ja taitoja. Lopuksi mietin, mihin suuntaisin oman osaamiseni.
Maailma on kääntynyt nopeasti toiseen asentoon. Ensin tuli tauti, sitten sota. "Paholaisen käsikirjoituksen kolmas sivu on helppo arvat: nälkä", muotoili Teemu Keskisarja Aarre-lehden kolumnissaan.
Ukrainan sota näkyy suomalaiselle ruoantuottajalle aiempaa nopeampana raaka-aineiden hintojen nousuna. Polttoaineiden hinnat ovat lyhyen ajan sisällä tuplaantuneet eikä nousulle näy loppua. Lannoitteiden hinnat ovat vuodessa kolminkertaistuneet ja nyt lannoitekaupassa myydään jo ei-oota, koska suuri osa lannoitteista tulee Valko-Venäjältä ja Venäjältä.
Viljelijöiden kustannukset nousevat, eikä ruoasta maksettava hinta kata tuotantokustannuksia. Viljelijät ovat olleet tiukilla jo aiemminkin, mutta nyt yhä useamman tulevaisuus on vaakalaudalla, ellei valtio tule tavalla tai toisella apuun.
Tavallinen ihminen joutuu varautumaan ruoan hintojen nousuun. Kun myös sähkön ja polttoaineiden hinta on noussut, yhä suurempi siivu tuloista menee ruokaan, suojaan ja liikkumiseen. Tämä vaikuttaa eniten vähävaraisten elämään.
Globaalisti häviäjiksi arvellaan etenkin köyhiä kaupunkilaisia, jotka eivät voi viljellä itse ruokaansa. Venäjän ja Ukrainan viljasta riippuvaiset maat ovat vaikeuksissa.
Riippuvuuksien maailma
Olemme rakentaneet maailmaan riippuvuuksien verkoston. Se on hyvin monimutkainen, mutta karkeasti yksinkertaisten voi väittää, että jokainen riippuvuuden säie palautuu tavalla tai toisella fossiilisiin polttoaineisiin (etenkin öljyyn), sähköön ja kaivannaisiin.
Riippuvuuksien maailma on kestämätön, sillä se pyörii fossiilisilla polttoaineilla. Puolet ilmakehään päästetystä hiilidioksidista on tuotettu viimeisten 30 vuoden aikana. Eläinpopulaatiot ovat vähentyneet murto-osaan puolen vuosisadan takaisesta. Pakolaisjoukkoja ja sotia resursseista tullaan näkemään yhä tiuhempaan tahtiin.
Riippuvuuksien verkot kannattaa pyrkiä tekemään näkyväksi ja tiedostaa, jotta riippuvuuksiin voi luoda suhteen. Nyt, kun "uloste on osunut ilmastointilaitteeseen", kuten Kurt Vonnegut ehkä sanoisi, voi hyvällä syyllä kysyä, missä määrin riippuvainen kannattaa olla diktatuurien ja totalitarististen valtioiden luonnonvaroista. Haluammeko todella rahoittaa esimerkiksi Venäjän sotaa Ukrainassa tai uiguurien uudelleenkoulutusleirejä Kiinassa? Näinhän me teemme. EU-maat ostavat Venäjältä öljyä ja kaasua miljardeilla viikossa.
Valtiotasolla on järkevää pyrkiä huoltovarmuuteen ja omavaraisuuteen sekä rakentaa hyvät suhteet luotettaviin kumppaneihin.
Sama pätee yksilötasolla. On järkevää pyrkiä vähentämään riippuvuutta valtiosta ja muista isoista toimijoista, sillä mistä sitä tietää, kuinka pysyviä rakennelmia ne ovat. On myös järkevää varautua kriiseihin, opetella omavaraistaitoja ja hoitaa sosiaalisia suhteita.
Kasvisruokaa ja palkokasveja
Ukrainan sota on nostanut globaalin ruokaturvan ongelmakohtia esiin. Vanhat ongelmat eivät kuitenkaan ole kadonneet mihinkään: ilmaston lämpeneminen, elinympäristöjen tuhoutuminen, sukupuutot, ravinteiden valuminen systeemin läpi, ympäristön kemikalisoituminen ja vesistöjen happamoituminen jatkuvat edelleen.
On pidettävä mielessä, että osa ongelmista (kuten sota) on lyhyen aikavälin kriisejä, osa pitkän (kuten ilmastonmuutos). Pitkän aikavälin ongelmat ovat luonteeltaan kertyviä eikä niitä ratkaista kriisitunnelmissa poikkeustilan aikana, kuten BIOS-tutkimusryhmä huomauttaa.
Pitkän aikavälin suuntauksena lihan ja maidon tuotannosta kannattaisi siirtyä ihmisille tarkoitetun ruoan viljelyyn. Nyt iso osa viljasta ja valkuaiskasveista syötetään eläimille. Lihan pitäisi olla monin verroin nykyistä kalliimpaa (kuten toki fossiilisten polttoaineidenkin). Lyhyellä aikavälillä tuottajien ongelmiin tulisi vastata siten, että siirtymät voitaisiin toteuttaa mahdollisimman hallitusti.
Erilaisia kiertotaloushankkeita tulisi tukea. Nyt energia ja ravinteet virtaavat systeemin läpi ilmakehään ja vesistöihin, kun niiden tulisi kiertää systeemin sisällä. Esimerkiksi ihmisvirtsa ja käymäläjäte kannattaisi viedä takaisin sinne, mistä ne ovat tulleet eli pellolle.
Kotimaisilla valkuaiskasveilla kuten herneellä ja härkäpavulla voitaisiin korvata lihaa ja soijaa. Jos olisin Suomen valtio, tekisin Marttojen tai muiden isojen toimijoiden kanssa kampanjan, jossa kerrottaisiin, kuinka naurettavan helppoa papuja ja herneitä on käyttää. (Sivumennen: just on tossa pari litraa hernettä liossa, teen keiton ja ison herne-hamppuöljy-hummuksen.)
Jos olisin päättäjä, käynnistäisin lisää omavaraopistoja ja tämänkaltaisia hankkeita, joissa opitaan omavaraistaitoja ja kiertotalouden menetelmiä.
Ruokaomavaraisuus vaatii pitkäjänteistä työtä
Tässä blogissa olen raportoinut nelivuotisesta projektista, hikiloikasta, jossa pyrin tuottamaan, keräämään ja pyytämään mahdollisimman vähällä konevoimalla ja pienin energiapanoksin laskennallisen yhden ihmisen vuoden ruoan.
Kuten ahkera lukija on huomannut, viime vuonna eli projektin kolmantena vuotena pääsin (vain) vajaan 50 % tasoon vuotisesta energiantarpeesta. Tälle vuodelle jää kirittävää, jos aion päästä 100 % (eli 800 000 kcal) tavoitteeseen. Silti uskallan väittää, että jo tuo taso vaatii kohtuullisen isoja ponnisteluita. Ruokaomavaraisuus on aivan eri kokoluokan juttu kuin muutama viljelylaatikko ja jokunen sunnuntain sieniretki.
Ruoan viljeleminen, kerääminen, pyytäminen, säilöminen ja käyttö vaativat jonkin verran osaamista ja harjaantumista. Suomalaisilla on kuitenkin muutamia etuja verrattuna pidemmälle kaupungistuneihin maihin.
Ensinnäkin vielä pari sukupolvea sitten suuri osa suomalaisista eli paljolti ruokaomavaraisuudessa. Tieto ja osaaminen ei ole kaukana menneisyydessämme.
Meillä on maata ja laajat jokamiehenoikeudet, joiden ansiosta metsissä voi käyskennellä ja kerätä marjoja ja sieniä. Vesistöjä on tiheässä ja kalastaminen seisovilla pyydyksillä on edullista ja tehokasta. Roskakalaa ei ole; on vain ihmisiä, jotka eivät (vielä) osaa laittaa kaikista kaloista ruokaa.
Itse olen opiskellut omavaraistaitoja käytännön kautta. Vuokrasin kasvimaapalstan - ensin yhden, sitten toisen, sitten kolmannen - ja lainasin kirjastosta suunnilleen kaikki kasvimaakirjat. Sienet otin haltuun kirjallisuuden ja uusien lajien maistamisen kautta. Kun olin oppinut ja maistanut sataa eri ruokasientä, sienestys oli jo aika yksinkertaista hommaa.
Talvikalastusta olen opetellut kaverin kanssa ja huomaan, että oppiminen on paljon tehokkaampaa kuin kirjojen lukeminen.
 |
| Joskus talviverkoilla näyttää samalta kuin Pohjoisnavalla. |
Taidot eivät kerry hetkessä, mutta jos saat oppimisesta yhtä isoja kiksejä kuin minä, pidät omavaraistumismatkaa yhtenä elämäsi parhaista reissuista.
Sosiaaliset verkostot
Elämme teknologisoituneessa ja pitkälle erikoistuneiden ihmisten yhteiskunnassa. Omavarainen luontaistalous puolestaan perustuu pikemminkin siihen, että suunnilleen jokainen osaa tehdä suunnilleen kaikkea.
Mutta myös hyvin varhain yhteisöissä on ollut erikoistuneita ihmisiä: on ollut seppiä, räätäleitä, suutareita ja muita, joiden töitä kaikki eivät suinkaan osanneet. Omavaraisuutta onkin ehkä mielekkäämpää ajatella yhteisön kuin yksilön asiana - mutta tuon yhteisön ei todella tarvitse olla valtion kokoinen kolossi.
Viime päivät olen pohtinut, mikä voisi olla oma roolini tässä kriisissä. Kuinka voisin parhaiten edistää siirtymää kestävään maailmaan? Muutama ajatus siitä.
1. Haluan jakaa osaamistani. Filosofi Frank Martela jakaa merkityksellisyyden lähteet kahteen luokkaan, itsensä toteuttamiseen ja yhteyteen toisiin. Jakaminen tukee molempia. Mielellään otan vastaan työtarjouksia ja vinkkejä jakamisen edistämiseksi.
2. Osaamiseni liittyy ruokaomavaraisuuden kokonaiskuvan lisäksi asioiden jäsentämiseen ja sanallistamiseen sekä joihinkin taitoihin, esimerkiksi ja erityisesti ruokasieniin.
3. Sienten rooli ruokaomavaraisuudessa on energianäkökulmasta pieni, koska sienten energiasisältö on pieni. Sitä enemmän niillä on merkitystä yleisen terveyden näkökulmasta. Näistä jutuista puhun ja kirjoitan mielelläni - seuraavan kerran ilmaisilla etäluennoilla ti 29.3. ja 5.4. klo 18. Mukaan pääsee lähettämällä viestiä otsikolla "sieniluennot" minulle osoitteeseen linjama@gmail.com.
 |
| Sienet säilyvät kuivattuna vuosia. |
Jälkikirjoitus
Viime viikot olen yrittänyt jäsentää, mitä on tapahtunut ja mihin asentoon maailma mahdollisesti siirtyy. Siihen tämäkin teksti liittyy.
Keskittyminen on ollut vaikeaa, mutta hiihtäminen ja kirjoittamiseen uppoutuminen ovat auttaneet. Se on selvää, että vanhat ongelmat pysyvät, vaikka uusia tulee.
Sota kertoo ihmisen kyvystä tuhota ja toisaalta ihmisen halusta selvitä hengissä. Jos haluamme selvitä hengissä, meidän on muututtava. Meidän on vähennettävä kulutusta, mutta se ei vielä riitä. Meidän on muutettava tapamme ajatella, tapamme olla.
Keskiössä on nähdäkseni yksi sana, merkitys. Jos elämällä ei ole merkitystä, sen voi vaivatta tuhota. Jos elämällä on merkitys, sitä ei halua tuhota.
Merkityksellisyyden lähde on ihmisen korvien välissä. Martela jakaa itsensä toteuttamisen kahteen osaan, autonomiaan ja kyvykkyyteen, ja yhteyden toisiin läheisyyteen ja hyvän tekemiseen. Jos nämä kytketään omavaraistumisteemaan, niin autonomia voisi liittyä riippuvuuksien tunnistamiseen ja katkomiseen. Kyvykkyys liittyy taitoihin, joiden avulla voi hankkia itse ruokaa. Läheisyys voi osin liittyä yhteisöihin, joissa tehdään asioita yhdessä ja jaetaan osaamista. Hyvän tekeminen liittyy esimerkiksi jakamiseen ja auttamiseen. Hyvää tekevä ihminen toivoo, että maailma, jossa hän on, on hivenen parempi kuin maailma, jossa häntä ei ole.
Topi Linjama
Kirjoittaja on joensuulainen freelance-toimittaja ja Elonkehä-lehden omavaraisuustoimittaja
