perjantai 27. syyskuuta 2019

Kasvukausi 2019 numeroina

Neljäs Kohti omavaraisuutta -kirjoitus, jossa käydään läpi päättymässä olevaa kasvukautta energian ja työn näkökulmista ja hahmotellaan seuraavan kasvukauden askelmerkkejä.

Tämän sarjan ensimmäisessä kirjoituksessa esitin, että nostaisin vähitellen perheemme ruokaomavaraisuuden tasoa. Nyt kun kasvukausi alkaa olla lopuillaan, on aika tarkastella, millä askelmalla olen, mitä olen oppinut ja mihin suuntaan jatketaan.

Jaan ruokapuolen vähän epäloogisesti kolmeen osaan: 1) kasvimaa, 2) marjat ja hedelmät (puutarha & metsä) ja 3) sienet.

1. Kasvimaa

Noin kolmen aarin kasvimaalta (ja kasvihuoneesta) satoa on tullut yhteensä 150 kg. Eniten sain perunaa (71,7 kg / 53 800 kcal), kurpitsaa (21,9 kg / 4400 kcal), porkkanaa (21 kg / 6900 kcal) ja tomaattia (8 kg / 1800 kcal). Yhteiskalorimääräksi arvioin 75 000 kcal.

Sadonkorjuuta 20.9.2019
Kasvimaalla vietin aikaa kasvukauden aikana noin sata tuntia. Vielä on joitakin syystöitä tekemättä, vaikka sato onkin kerätty.

Helpoimmat kalorit tulivat puolen aarin perunamaasta. Tunnin työpanos tuotti keskimäärin 1,7 kg perunaa. Suuri osa työstä kului perunamaan perustamiseen, joten olettaa sopii, että ensi kesänä sitä saadaan vähemmällä työllä.

Peruna menestyi kohtuullisesti, vaikka tein perunamaan juolavehnää kasvaneelle lohkolle. Perunoissa oli paljonlaisesti keltaisia sepäntoukkia, koska ne viihtyvät heinäpellossa. Lajike oli erinomaisen maukas luomu-Annabelle.

Kurpitsat jurottivat pitkälle heinäkuulle, ja sitten palstalle iski vielä harvinaiseen aikaan (7.8.) halla. Kylmä ja kuiva kesä ei suosinut kurpitsaa ja miltei aarin kurpitsamaa tuotti kurpitsaa vain muutaman vaivaisen kilon. Enemmän taisin saada kotipihan kohopenkistä, joka on vähemmän hallanarka. Ensi kesänä en ehkä laita viittäkymmentä taimea.

Kumma kyllä halla ei tehnyt vahinkoa naapuripalstalla. Nähdäkseni ainut ero oli se, että minulla ei ollut korkeampia kasveja seassa, mutta naapurilla oli. Täytyy pohtia tätäkin asiaa ensi kaudeksi.

Porkkanan työläys kitkemisvaiheessa palkittiin, kun toin palstalta tuoreita porkkanoita pöytään. Ne hävisivät alta aikayksikön. Nyt porkkanaa oli kymmenen neliötä, ensi kesänä laitan paljon enemmän. Satoisuus oli siis yli 2 kg / neliömetri, kun perunaa tuli neliöltä vain hieman toista kiloa.

Huhtikuun lopussa kylvetty härkäpapu menestyi hyvin. Kymmenen neliön lohko tuotti 3 kg härkäpapuja, mikä tarkoittaisi 3000 kg:n hehtaarisatoa, mikä lienee aivan kelvollinen määrä. Ensi vuonna kylvän paljon enemmän härkäpapua, koska a) se on varma, b) se ei vaadi juurikaan hoitoa, c) se on helppo säilöä ja d) käyttää, kunhan vain älyää alkaa tehdä siitä hummusta.

Kasvimaan kuriositeetteina voisi mainita juolavehnäkahvin ja valkosipulivoissa paistetut lehtokotilot. Vuohenputkipestosta tuli suosikki.

2. Marjat ja hedelmät

Metsän ja pihan marjoista ja hedelmistä eniten saimme mustikkaa (110 kg / 71 500 kcal), omenaa (26 kg / 9800 kcal), herukoita (19 kg / 10 800 kcal) ja vadelmaa (19 kg / 9100 kcal). Yhteensä tästä osastosta kertyy noin 120 000 kcal, mutta puolukkaa, omenaa, aroniaa ja karpaloa saattaa vielä kertyä.

Mustikka on lempparimarjani ja sitä on tullut vuosien mittaan poimittua ehkä viisi- tai kuusituhatta litraa, josta valtaosan olen myynyt. Tämän vuoden omaan käyttöön kerätty 180 litraa on enemmän kuin minään aiempana vuonna. Mustikkakeittoa pitäisi nyt riittää joka päivä vuoden ympäri, minkä lisäksi tiedossa on pari viikkoa juolukkakeittoa, kun juolukkaa sattui eräältä suolta löytymään.

Vadelma on erinomainen mustikkasopan maustaja, mutta sitä on tuskastuttavan hidas poimia. Omena sen sijaan on vaivaton kerätä ja sitä on tänä vuonna tullut paljon.

Tämän osaston helpoimmat kalorit tulivat mustikkametsästä ja omenapuun alta. Molemmissa tunnin työpanos tuotti kaksi kiloa marjaa tai hedelmää, mutta koska mustikassa on enemmän kaloreita, se vie pidemmän korren. Laskin työpanokseen matkat, keruun, putsauksen ja säilönnän (mustikat pakastimeen, omenat hilloksi).

Huvittavaa muuten, että perunaa viljelemällä pääsisin 2-3 euron tuntitaksoille, mutta mustikkaa poimimalla 20-30 euron tuntumaan. Tämä johtuu muun muassa siitä, että teollisessa perunan viljelyssä voidaan - toisin kuin mustikanpoiminnassa - hyödyntää koneita ja niiden käyttämää halpaa energiaa, jonka hinnassa ei näy ympäristövaikutukset.

3. Sienet

Sienistä ei ole paljoa kerrottavaa, koska Pohjois-Karjalan sienisyksy on ollut heikoin 40 vuoteen. Näin arvioi eräs pitkän linjan sieniharrastaja.

Jotakin sentään löytyi. Korvasieniä kerättiin keväällä muutama ämpäri (6 kg / 1300 kcal), kosteikkovahveroita löytyi hieman (4 kg / 1000 kcal) ja takapihan kanto on antanut koivunkantosientä (3 kg / 600 kcal). Yhteensä sieniä on kerätty 30 kg (8000 kcal), mutta erikoista on se, ettei säilöön asti ole saatu juuri mitään. Suppilovahveroita voi toki vielä löytyä.

Pitkän etsinnän jälkeen 26.9. löytyi suppilovahveroita
Tuoretta sientä saan kuitenkin ympäri vuoden, sillä kellarissa on laajeneva osterivinokasviljelmä. Tätä erinomaista sientä voi kasvattaa vaikka kahvinporoissa, mutta itse suosin olkipellettiä. Ennakkotietona sellaista, että kevätpuolella Joensuun kansalaisopistolle tullee kurssi, jolla opetellaan osterivinokkaan kasvatus.

Jos panos/tuotos-suhdetta ajatellaan, niin esimerkiksi kiloon suppilovahveroita (keruu+putsaus kuivattavaksi) kului tämän syksyn retkellä aikaa miltei kolme tuntia, mikä on paljon.

Mitä seuraavaksi?

Tavoitteita voi asettaa - eri asia, mitkä niistä toteutuu.

Tänä vuonna itse tuotetun ja kerätyn ruuan energiamäärä on suuruusluokaltaan 200 000 kcal. Mahdollisia varastotappioita ei ole tässä huomioitu. Tällä energiamäärällä elelisin tuollaiset kaksi ja puoli kuukautta. Tavoitteena on saada tämä luku tuplattua ensi vuonna.

Ensi vuonna aion laajentaa kasvimaata neljään aariin. Valitsen kasvit siten, että palsta antaa satoa, tulipa kesästä sitten kuuma tai kylmä. Porkkanan ja härkäpavun alaa lisään, kurpitsan osuutta vähennän. Laitan palsternakkaa syyskylvönä ja kasvatan jotakin nopeakasvuista kasvia, jonka taimilla voisi paikkailla kasvimaan aukkokohtia vaikka vielä heinäkuussa. Lisään vuoro- ja ruutuviljelyä. Kellariongelma täytyy selvittää syksyksi.

Sienten viljelyä ajattelin laajentaa pihamaalle. Siitakesienet voisivat menestyä ristiin pinotuissa koivupölleissä pihan varjoisassa päädyssä. Joku Erkki Pöytäniemen kaltainen henkilö pystyy varmaan auttamaan minua tässä alkuun. Jos sienivuosi on hyvä, kerään sieniä myös huonon vuoden varalle. Tyhmää, kun sienivarasto on loppusyksyllä melkein tyhjä.

Topi Linjama

Kirjoittaja on joensuulainen freelance-toimittaja ja filosofian maisteri

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Marjat & ruokaomavaraisuus

Kolmas Kohti omavaraisuutta -kirjoitus, jossa pohditaan metsämarjojen osuutta ruokaomavaraisessa taloudessa.

Pyöräilin aamulla metsään ja keräsin vähän toista ämpäriä (ehkä 7 kg) mustikoita. Nykyisin ajattelen mustikoita paitsi hyvänmakuisina ja terveellisinä marjoina, myös energiana: 7 x 650 kcal = 4550 kcal. Eli marjastajan vajaan parin päivän tarve. Saattaa tosin heittää vatsan sekaisin, jos vetää viisi litraa mustikoita päivässä.

Omavaraisuusprojektissani marjoilla, etenkin mustikalla, on tärkeä rooli. Mustikkaa kerään siksi, että pidän sen mausta, mutta myös siksi, että osaan poimimistekniikan ja tunnen sille käyttötapoja.

Olennaista mustikanpoiminnassa on jalkatyö: kannattaa alkaa poimia vasta, kun löytää hyvän paikan. Kun sellaisen on Pohjois-Karjalassa löytänyt, mustikkaa kerää hyvinkin tuollaiset 6-7 ämpäriä päivässä. Jos sangollisen poimimiseen kuluu yli tunti, kannattaa etsiä parempi paikka.

Kypsää mustikkaa
Usein meillä on ollut mustikkaa pakasteessa noin 120 litraa (72 kg). Sekin merkitsee jo aika montaa pakasterasiaa, mutta silti se tarkoittaa vain noin 47 000 kcal:ia, joka on alle 5 % yhden ihmisen vuotuisesta energiantarpeesta. Puhun yksinkertaisuussyistä nyt yhdestä ihmisestä, en koko seitsenhenkisestä perheestämme, jota tämä projekti koskettaa.

Jos ajattelee ruokavaliota, 120 litraa vuodessa (reilut 3 desiä päivässä) ei vielä tarkoita sitä, että menu olisi kovin mustikkapitoinen. Ruokavalion näkökulmasta määrän voisi helposti ainakin kaksinkertaistaa: aamupalalla esimerkiksi puoli litraa marjoja ja päivän mittaan litkii mustikkakiisseliä. Tällöin mustikan osuus nousisi 10 %:in vuotuisesta energiantarpeesta.

Olen tottunut Marjurin leveään poimuriin
Puolukka on toinen helppo marja. Mustikka toimii paremmin aamupalalla ja makeissa ruuissa, mutta puolukan paikka on mielestäni lounaspöydässä perunan vieressä. Hillo on sokeroimatonta survosta suunmyötäisempää, mutta varmasti survokseenkin tottuu. Puolukka sisältää energiaa vähemmän kuin mustikka (puolukka 49 kcal, mustikka 65 kcal sadassa grammassa). Jos puolukkaa keräisi sata litraa (noin 50 kg), se merkitsisi 24 500 kcal eli noin 2,5 %:a vuotuisesta energiantarpeesta. Tuplasti enemmänkin (eli noin 270 grammaa survosta päivässä) pystyisi varmasti käyttämään.

Kolmas tärkeä marja on vadelma (48 kcal / 100 g). Vadelman paikka on mielestäni mustikan kaverina sopassa tai hillossa aromia antamassa.

Vadelmassa pullonkaulaksi muodostuu keruunopeus (tai -hitaus) eikä sitä sen vuoksi oikeastaan kannata poimia kovin montaa ämpärillistä. Mustikkaämpäriin menee metsästä pakasteeseen ehkä keskimäärin ehkä kaksi tuntia, kun ottaa huomioon ajan, joka kuluu paikan löytämiseen ja matkoihin. 120 litraa eli 12 ämpäriä tarkoittaisi näin ollen 24 työtuntia.

Keruu voi olla nopeaakin: Lieksan Hiienvaarassa oli 2006 poikkeusolot, kun keräsin mustikkaämpärin 17 minuutissa. Yleensä nopeimpaankin sangolliseen kuluu puoli tuntia. Puolukka on yleensä mustikkaa nopeampi sekä poimia että putsata.

Yhteenvetona voisi sanoa, että marjojen osuus ruokaomavaraisuudessa voisi energiantarpeen näkökulmasta nousta pienellä vaivannäöllä 15 %:n suuruusluokkaan.

Teen vielä havainnollistamismielessä listauksen, josta voi vertailla, paljonko päivässä pitäisi syödä mitäkin ruoka-ainetta, jotta saisi riittävän määrän energiaa. Otan ruoka-aineet omasta kokemuspiiristä ja pidän pohjana 2500 kcal:n päivätarvetta. Numerot on pääosin finelin sivuilta.
Mustikka: 3,8 kg (noin 6,5 litraa)
Puolukka: 5,1 kg (noin 10 litraa)
Herkkutatti: 8,3 kg
Peruna: 3,3 kg
Porkkana: 7,5 kg
Kesäkurpitsa: 13,9 kg
Kurpitsansiemen: 0,4 kg
Herne: 2,9 kg
Härkäpapu: 2,5 kg
Hauki: 3,1 kg
Vertailun vuoksi:
Sokeri: 0,6 kg
Ruokaöljy: 0,3 kg
Maitosuklaa: 0,5 kg
Pizza tai ranskalaiset perunuat: reilu 1 kg
Topi Linjama

Kirjoittaja on joensuulainen freelance-toimittaja ja filosofian maisteri

tiistai 21. toukokuuta 2019

Sienet osana ruokavaliota

Toinen Kohti omavaraisuutta -kirjoitus, jossa kysytään, millainen rooli sienillä voisi olla omavaraiseläjän ruokavaliossa.

Sienet ihmisravintona


Suomalaisissa sienioppaissa tavataan sanoa, että sienten arvokkain puoli on maku. Sanotaan myös, että sienten kuiva-aineesta voi olla lähes puolet proteenia, minkä lisäksi kuiva-aineessa on runsaasti kuituja sekä joitakin hivenaineita ja vitamiineja. Kirjoitin sienten ravintosisällöstä Maaseudun Tulevaisuuteen pari vuotta sitten jutun, jonka sisällön voisi kiteyttää edellisen virkkeen lisäksi niin, että tateissa on paljon beetaglukaania (vesiliukoinen kuitu, jonka yhteydessä saa käyttää terveysväittämää) ja suppilovahveroissa (ja sen sukulaisissa) melko paljon D2-vitamiinia.

Maun ja vitamiinien lisäksi sieniä syödään maailmalla paljolti sen vuoksi, että niitä pidetään funktionaalisina elintarvikkeina. Kirjoitin sienten terveysvaikutuksista artikkelin, joka mielestäni kuuluu parhaimpiin saavutuksiini journalismin alalla. Jätän funktionaalinen elintarvike -sivupolun omavaraisuusteeman yhteydessä kuitenkin tähän.

Energianäkökulmasta sienillä ei kuuhun lennetä: tuoreen herkkutatin energiasisältö on lantun ja porkkanan luokkaa eli aika kevyttä ravintoa. Suuri ero sen sijaan on proteiinien määrässä ja koostumuksessa. Sienistä saa kaikkia kahdeksaa aminohappoa, joita ihminen ei pysty itse valmistamaan, ja esimerkiksi herkkutatin aminohappokoostumus on lähellä punaista lihaa, sanoo Arja Hopsu-Neuvonen Marttaliitosta.

Sienten rooli ruokavaliossa


Paljonko sieniä syödään? YLEn jutussa kerrotaan, että Suomessa keskimäärin puoli kiloa vuodessa (kun Aasiassa vedetään tyypillisesti 20 kiloa vuodessa). Moni ei syö sieniä lainkaan, joten ehkä himosienestäjät syövät hyvinkin paljon?

Selvittelin sieniharrastajien sientenkäyttöä muutamassa somen sieniryhmässä. Keskusteluista syntyi varsin nopeasti kuva, että harvalla on tarkkaa käsitystä siitä, kuinka monta kiloa vuodessa sieniä tulee syötyä. Tämä ei ole lainkaan kummallista - emmehän muutenkaan kirjaa ylös syömiämme ruokamääriä. Sienten osalta tilannetta hankaloittaa se, että niitä syödään runsaasti sesonkiaikaan ja satoa säilötään kuivattuna, pakastettuna ja suolattuna. Ja että osa sadosta annetaan ystäville ja naapureille.

Toisaalta havaitsin, että aktiivisetkin sienestäjät syövät sieniä vuoden ympäri ehkä muutaman kerran viikossa, jotkut päivittäin. Oletetaan, että ihminen syö päivittäin sieniä yhdellä aterialla. Oman kokemuksen pohjalta sanoisin, että kastikkeeseen tai muuhun sieniruokaan uppoaa tuorepainossa mitattuna helposti tuollaiset 200 grammaa sieniä päätä kohti. Kuivatut sienet menevät pakastettuja paremmin. Tällä lukemalla vuosikulutukseksi saadaan 73 kiloa, joka on jo varsin kunnioitettava määrä. Energiasisällöltään (21 900 kcal) tämä määrä vastaa ehkä viikon energiantarvetta.

Paljonko sieniä sitten voisi syödä?

Ainakaan mitään yleistä terveydellistä syytä rajata sienten käyttöä ei tunneta, sanoo Arja Lyytikäinen Evirasta. Säteilyannoksista huolestuneet voivat keitellä sieniä vedessä. Itse kompensoin säteilyasian siten, että jätän kerran vuodessa polttamatta askillisen tupakkaa.

Yhden pohjalukeman tarjoaa omavaraisviljelijä Lasse Nordlund, joka kertoo syöneensä sieniä noin 200 kiloa vuodessa (noin 6 % vuoden energiantarpeesta). Tämä tarkoittaisi reilua puolta kiloa sieniä päivässä.

Mietin, miten Lassen suuruusluokkaan voisi päästä (jos ei syö kahta sieniateriaa päivässä), ja alitajunta tarjoili toissapäivänä yhden mahdollisen ratkaisun.

Isohaperoita
Meillä sieniä syödään keskimäärin ehkä 3-4 kertaa viikossa. Tyypillinen arkiruoka on perunoita tai pastaa ja sienikastiketta, jossa on sipulia, kaurakermaa, kourallinen kuivattua kosteikkovahveroa ja mausteita. Sienikastikkeiden, -keittojen ja -piiraiden lisäksi syömme sesonkiaikaan leivitettyjä ja gratinoituja sieniä ja sienimuhennosta, mutta koko vuodelle jaettuna puoli kiloa päivässä päätä kohti jää kauas horisonttiin.

Alitajunta muistutti, että lisään sienijauhetta usein leipätaikinaan. Seuraavan kauden projektina on kerätä mietoja sieniä (esimerkiksi haperot on hyviä, niitä ei kerää kukaan, mutta myös satoisa suppilovahvero on hyvä), tehdä niistä jauhetta ja tutkia, kuinka paljon jauhetta voi käyttää jauhojen korvikkeena ilman, että leipien rakenne kärsii. Makuun joku isohapero tuskin vaikuttaa, mikä ei haittaa, sillä sen sisältämät kuidut, kivennäisaineet ja varmaan aminohapot ja hyödylliset fytokemikaalit ovat tallessa.

Subjektiivinen yhteenveto: sienet voivat (ja niiden kannattaisi, sienestäjä lisää) olla merkittävä osa kenen hyvänsä ravintoa. Energianäkökulmasta sienten osuus voisi nousta yli 5 %:in, mutta niiden hyödyt ovat energian sijaan muualla, proteiineissa, kuiduissa, hivenaineissa, vitamiineissa ja fytokemikaaleissa.

Topi Linjama

Kirjoittaja on joensuulainen freelance-toimittaja ja filosofian maisteri

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Kohti ruokaomavaraisuutta

Ensimmäinen Kohti omavaraisuutta -kirjoitus, jossa kysytään, mitä ruokaomavaraisuus voi tarkoittaa käsitteenä ja käytäntönä ja tarkastellaan ensimmäisen vuoden viljely- ja keruusuunnitelmaa ruokaomavaraisuuden näkökulmasta.


Johdanto


YK kertoo tuoreessa raportissaan maailman tilasta: ylikulutuksen riivaama planeetta hukkuu saasteisiin.

Yksi keskeisiä ongelmia on ruuan tuottaminen ylisuurelle ihmispopulaatiolle. Maapallon maalla elävien selkärankaisten biomassasta reilut 60 % koostuu tuotantoeläimistä, noin 30 % ihmisistä ja loput alle 10 % villieläimistä.

Mutta jotakinhan ihmisen on syötävä.

Yksi vastaus ylikuluttamiseen on omavaraisuus, jota olen pohtinut siitä lähtien, kun tapasin Lasse Nordlundin 2007. Lassen omavaraisuuslogiikka oli vakuuttavaa, mutta kun asuin kaupungissa viiden pikkulapsen kanssa, hyppy (lähes täysin) omavaraiseen elämäntapaan tuntui liian suurelta.

Nyt lähestyn asiaa toisin ja pyrin kasvattamaan omavaraisuusastetta vallitsevissa oloissa.

Kohti omavaraisuutta -projektissa pyrin tunnistamaan kytköksiä ja pääsemään niistä vähitellen eroon. Tunnustan oitis, että en koskaan pääse täyteen omavaraisuuteen, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Se on sitä paitsi äärimmäisen vaikeaa koska:

Periaatteessa kaikki ympärillämme pohjautuu öljyyn. Logistinen järjestelmä pyörii pitkälti öljyllä, samoin arkiset esineet ovat öljystä riippuvaisia. On vaikea nähdä ympärillä mitään sellaista, joka ei vaadi öljyinfrastruktuuria toimiakseen”, sanoo filosofi Tere Vadén HS:n haastattelussa.

Vaikka öljy korvattaisiin jollain toisella, riippuvuus ulkopuolisesta energiasta pysyy. Ihmisestä saa irti tehoa saman verran kuin hehkulampusta. Ei sillä kuuhun lennetä.

Tavoitteenani oli nostaa perheemme (ruoka)omavaraisuusaste 20 %:in neljän vuoden kuluessa, mutta tähän tavoitteeseen en aio mitenkään ripustautua. Jos pääsen tavoitteeseen, hyvä niin, jos en, hyvä niinkin.

Päämäärän saavuttamista tärkeämpää on edetä sitä kohti. Omavaraisuusprojektissa matka sinänsä on mielekäs ja hyödyllinen.

Mitä ruokaomavaraisuus voisi olla?


Rajaan tai painotan projektini ruokaomavaraisuuteen, koska se näyttäisi olevan alue, jolla voin tehdä merkittävimpiä asioita. Joku hirsitalon rakentaminen tai vaatteiden valmistaminen tuntuvat hieman utooppisilta.

Kohopenkki antaa suuren sadon pieneltä alalta

Haarukoin otsikon kysymystä muutamien numeroiden ja laskelmien avulla.

Lasse Nordlund sanoo kirjassaan Elämämme perusteista (nettiversiossa osassa 6), että ruokaomavaraisuuteen riittää viisi aaria (500 neliömetriä) viljelymaata ja 200 kg sieniä ja 200 kg marjoja.

Toinen kirja, Omasta maasta - omavaraisen puutarhurin käsikirja, antaa toisenlaisia lukuja. Kirjoittajat Bella Linde ja Lena Granefelt sanovat, että viisi aaria riittäisi ruokkimaan kaksi aikuista ja kaksi teiniä.

Nordlund ja Omasta maasta -kirjoittajat puhuvat eri asioista. Nordlundin lähtökohtana on, että tuo ruokamäärä kattaa kaiken suuhunpantavan. Linden ja Granefeltin lähtökohtana näyttäisi olevan, että tämä vihannesmäärä kattaa juuresten ja vihannesten tarpeen, minkä lisäksi ihmisen oletetaan syövän (jos luen kirjaa oikein) riisiä, pastaa, leipää, lihaa, kalaa ja kanaa [Bella & Granefelt, s. 9, 27].

Kun siis puhutaan ruokaomavaraisuudesta, puhutaanko siitä Nordlundin vai ruotsalaiskirjoittajien tarkoittamassa mielessä? Vai onko kyse jostain vielä kolmannentyyppisestä omavaraisuudesta?

Yksi tapa lähestyä kysymystä on tarkastella ihmisen energiantarvetta. Oletetaan seuraavassa sen olevan 2500 kcal päivässä, jolloin vuositarve olisi noin 900 000 kcal.

Lasse Nordlundin pääasiallinen viljelykasvi on lanttu, jota hän korjasi Elämämme perusteista -kirjan mukaan 300 kiloa vuodessa. Lantun energiasisältö on fineli-tietokannan mukaan 290 kcal / kg, joten Lassen sadon energiasisältö olisi noin 90 000 kcal. Sienten energiasisältö on lantun luokkaa, joten niistä kertyisi luokkaa 60 000 kcal. Puolukan energiasisältö on 490 kcal / kg, joten marjoista voisi kertyä energiaa vajaat 100 000 kcal.

Lassen kolmesta ruuan päälähteestä kertyisi yhteensä 250 000 kcal, mikä tarkoittaa vasta reilua neljännestä vuoden energiantarpeesta. Pavut, perunat, palsternakat, sokerijuurikkaat ynnä muu nostavat osuutta, mutta sata prosenttia häämöttää kaukana. Täytyypä kysyä Lasselta, mättääkö jokin tässä laskelmassa.

Niin tai näin, laskelma vie meidät omavaraisviljelyn yhteen ongelmakohtaan: mistä omavaraisviljelijä saa riittävästi energiaa? Lanttuakaan ei voi syödä neljää kiloa päivässä, kuten Lasse joskus huomautti.

Pyysin muuten kirjastovirkailijaa etsimään omavaraisuutta käsitteleviä kirjoja. Niitä löytyi yllättävän vähän. Omavarainen elämäntapa ei ole kuin parin sukupolven päässä historiassa - onko tämä yksi syy siihen, miksi teema ei kiinnosta? Pidetäänkö omavaraisuutta takapajuisuutena maassa, johon on varsin hiljattain vedetty sähkö ja vesi?

Ruokaomavaraisuus & oman elämän reunaehdot


Energiantarpeen vuoksi ruokaomavaraisuuteen on syytä (ja ehkä välttämätöntäkin) lisätä kala. Jätän kalan omassa projektissani toistaiseksi marginaaliin, vaikka kesämökillä voikin helposti kalastaa, ja keskityn viljelyyn ja keräilyyn.

VILJELYPINTA-ALAA minulla on käytössäni tällä hetkellä nelisen aaria. Tarkoituksena on viljellä käsipelillä kurpitsaa, perunaa, porkkanaa, härkäpapua, pensaspapua, hernettä, juurikkaita, sipulia, salaattia ja yrttejä.

Jos saan kasvimaalta (kohtuullisen maltillisten) suunnitelmieni mukaisesti 250 kg:n sadon, sen energiasisältö olisi vajaat 100 000 kcal. Jos kerään saman verran sieniä ja marjoja, niistä saa energiaa noin 135 000 kcal. Tällä pääsee ruokaomavaraisuudessa 20 %:n paremmalle puolelle, jos asiaa katsotaan energiansaannin näkökulmasta.

Jos asiaa katsotaan kiloina, jotka kannetaan vuoden mittaan ruokapöytään, prosenttiluku nousee reippaasti.

KERÄILYTALOUDEN mahdollisuudet ovat Pohjois-Karjalassa hyvät. Ei ole mikään ongelma kerätä paria sataa litraa marjoja ja sataa kiloa sieniä. Aika monena syksynä on tullut kerättyä 400 litraa mustikkaa, mutta suurimman osan siitä olen myynyt. Sieniä en ole punninnut, mutta esimerkiksi viime syksynä keräsin pelkästään kosteikkovahveroa noin 120 litraa. 250 kg:n keräilymäärä on nykytilanteeseen nähden maltillinen.

Näiden pohjalta teen vielä yhden laskelman.

Oletetaan, että ihminen syö päivän mittaan puoli kiloa perunaa, puoli kiloa sieniä, puoli kiloa mustikkaa, sata grammaa sipulia ja sata grammaa härkäpapua. Näistä kertyy energiaa noin 1000 kcal, mikä on 40 % päivän energiantarpeesta. Jos tätä ruokavaliota noudattaisi joka päivä, perunaa pitäisi viljellä 180 kg ja sieniä kerätä saman verran. Mustikkaa pitäisi kerätä noin 300 litraa, ja sipulia ja härkäpapua viljellä noin 37 kg. Viljelymäärä olisi yhteensä noin 250 kg ja keräilymäärä 260 kg.

Perunan sato neliötä kohti on 1-3 kg, joten 250 kg:n sato vaatisi noin kaksi aaria viljelyalaa. Viljelykierto huomioon ottaen maata tarvitsisi vähintään tuplasti tuon, mielellään neljä kertaa tuon verran. Laskelma osoittaa, että Lunde & Granefelt liioittelevat. Viisi aaria ei tahdo riittää edes yhdelle, saati sitten neljälle.

Äskeisen laskelman kilomäärät (250+260) ovat aika lähellä ylempänä tehtyä laskelmaa, mutta jälkimmäisessä laskelmassa ruokaomavaraisuuden %-määrä on huomattavasti korkeampi. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että aion viljellä tulevana kautena vähänlaisesti perunaa ja paljon kurpitsaa, jonka energiasisältö on noin neljännes perunasta. Toisaalta kurpitsa tuottaa siemeniä, joissa on erittäin paljon hyviä rasvoja.

Tulikohan näistä laskuista hullua hurskaammaksi.

Ruokaomavaraisuuden lisäämiseen voi vaikuttaa moni asia, nostan esille muutaman.

Aika. Säännöllinen 8-tuntinen päivätyö sotkisi pahasti tätä hanketta. Joustava työaika mahdollistaa kasvimaalle tai metsään menon silloin, kun sen aika on.

Säilytystila. Pakastimia voi ostaa lisää, mutta entä kellari? Sitä en aio rakentaa. Kellaritilan vuokraaminen voisi tulla meidän tapauksessa kysymykseen. Kuivaaminen on keskeinen tapa säilöä sienet ja härkäpavut, mutta kuivaamista voisi kokeilla myös marjoihin ja juureksiin.

Terveys. Tästä ei ikinä tiedä, joten sitä ei kannata ottaa huomioon. Jos välilevyt pullistuvat, toukotyöt jää vähiin.

Sosiaalinen paine. Paine voi olla myönteistä, kannustavaa, tai kielteistä, lannistavaa. Jos tulkitsen heikkoja signaaleja oikein, omavaraisuus on nouseva trendi, joka voi yhdistää yllättävänkin erityyppisiä ihmisiä.

*

Alunperin aioin kirjoittaa tämän postauksen tähän blogiin, mutta olen unohtanut sähköpostiosoitteen enkä pääse siihen enää käsiksi. Olkoon sitten täällä. Epäkuluttajan blogin nimi on kyllä edelleen ok.

Topi Linjama

Kirjoittaja on joensuulainen freelance-toimittaja ja filosofian maisteri

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Yrtit ikkunalaudalla



Lumensyvyys Joensuussa tänään 58 cm. Kuitenkaan ei kaukana ole aika, jolloin sulaan maahan voi kylvää porkkanat ja istuttaa uudenseelanninpinaatit, jotka ovat jo itäneet ruukuissaan.

Oikealla maaliskuinen näkymä olohuoneen ikkunasta etelään. Persiljat kurottuvat kohti vähäistä valoa.

Hangen alla kohopenkki, kuin hautakumpu. Taustalla kaupungin hyvä ja huono puisto: hyvä siksi, että metsä on lähellä, huono siksi, että reunimmaiset puut varjostavat tonttia.
Timjamin ja basilikan taimet kylpevät auringonpaisteessa. Kokeilussa on kolmea basilikaa, Genovesea (tavallisin basilikalajike, etualalla), punalehtistä basilikaa (takana oikealla) ja pienilehtistä Minetteä.

Lämpöä vaativat basilikat saavat tontin suojaisimmat kasvupaikat. Osa jää ikkunanlaudalle.

Timjamin paikka on monivuotisten yrttien lohkossa.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Valoa

Joulu oli ehkä musta, mutta helmikuu on valkoinen. Aurinko kurkkii puiston mäntyjen välistä. Puhdas lumi tehostaa sen viestiä. Jänis on kykkinyt omenapuun alla, kurotellut vuosikasvuja lumenpainamista oksista. Kiitokseksi jättänyt muutaman lannoitepyörylän.

Takapihan kohopenkin päällä on puolisen metriä lunta, mutta sielun silmin näen siinä jo mustan mullan, josta nousee pariakymmentä eri kasvia iloisessa sekamelskassa. Penkin päätyyn kokeilen yhdistelmää maissi-salkopapu-kesäkurpitsa, reunoille vähän kaalia ja papuja, toiselle puolelle tomaattia. Pohjoisreunaan muutama maa-artisokka ja auringonkukka.

Oven lähelle suunnittelen ryytimaata. Fenkoli, iisoppi, persilja, viherminttu, basilika, rosmariini, oregano, timjami, tilli, ruohosipuli, salvia, sitruunamelissa ja muut maut hakevat paikkaansa. Niiden viereen salaatteja. Kokeeksi otin myös muutaman itämaisen lajin, namenian, komatsunan ja sareptansinapin.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Mustaa joulua

Vettä, lämpöasteita, pimeyttä. Kymmenes keskimääräistä lämpimämpi kuukausi peräjälkeen ja ilmastonmuutos on jälleen uutisissa.

Ihmisen välitön kosketus ilmastoon, tai oikeammin säähän, syntyy siitä, kun hän astuu ovesta ulos. Systemaattisempi sään tarkkailija ottaa huomioon tilastot, joissa säätä verrataan 30 vuoden jaksoon, minkä perusteella sanotaan, miten mikin suhteutuu "keskimääräiseen".

Omaa lämpömittaria seuraava voi tehdä päätelmiä paikallisesta säästä ja sen muutoksista. Maailman ilmastosta ja sen muutoksesta ei oman mittarin perusteella voi sanoa mitään. Tilanne on sama kuin jos seuraisi jalkapallo-ottelua yhden neliömetrin alueella muutaman minuutin ja yrittäisi sen perusteella sanoa jotakin pelin lopputuloksesta. Tilastoja käyttävä saa haltuun ehkä aarin ja pääsee vartiksi peliin.

Risto Isomäen visioimat metaanipurkaukset näyttävät vähin erin käyvän toteen. Voi pimeyttä, mustaa joulua.