tiistai 27. syyskuuta 2011

Suppilovahvero, superfood

Suppilovahverosta on vaikea keksiä pahaa sanaa. Se on satoisa ja paikkauskollinen, sitä ei voi sekoittaa juuri mihinkään muuhun sieneen, se on helppo kuivata ja säilyy kuivattuna vuosia.



Nyt näitä nousee. Parhaiten olen löytänyt suppilovahveroita sammalpohjaisista, hieman kumpuilevista metsistä, joiden valtapuulaji on mänty. Usein sienet kasvavat taajoina ryhminä vanhoissa metsäkoneen urissa tai pistävät esille maatuvien oksakasojen alta. Sattuneista syistä keski-ikäiset talousmetsät ovat meillä aika yleisiä, joten s-vahveroakaan ei tarvi hakea kovin kaukaa.

Ja vielä pointti, jota tulisi korostaa enemmän: suppilovahvero sisältää D-vitamiinia enemmän kuin kirjolohi. Mielestäni suppilovahvero tulisi julistaa superfoodiksi.

Syntytieto

Ottakaamme taustamusiikiksi finaali Sibeliuksen kamarimusiikillisesta sinfoniasta, vaikkei se Koliin liitykään.



Istuin merkittävässä seminaarissa Kolilla 15.-16.9., josta jäin mutustelemaan tamperelaisen filosofi Tere Vadénin käyttämää sanaa 'syntytieto'.

On erilaisia tiedon lajeja, sanoi Vadén, on faktatietoa, know-how-tietoa, sosiaalista tietoa. Syntytieto on muuta, se on ylisukupolvista ja ylipersoonallista, se kertoo esimerkiksi siitä - tämä on omaa muotoiluani - miten ihmisten tulee olla, jotta ihmiset ylipäänsä voivat olla.

Syntytieto kertoo elämän reunaehdoista. Faktatiedolla on paikkansa, mutta faktatieto ei läheskään aina realisoidu ihmisten elämässä, vaan me ihmiset toimimme toisin kuin haluaisimme toimia, aivan kuten sanoi kristinuskon syntytietoa sanallistanut apostoli: "En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan."

Ellei elämän reunaehtoja suostu näkemään tai jos se ei realisoidu elämässä, voi käydä huonosti. Yhden apokalypsiksen esitti Rospuutto-ryhmä Kolin kolme miljardia vuotta vanhoilla kallioilla. Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -ekotrillerin loppukohtauksessa näyttelijät kiikaroivat Akka-Kolin huipulta jättiläismäistä tsunamia, joka lähestyi Paimenenvaaran suunnalta. Sadepilvet pyyhkivät ohi Kolin huippujen, keltaisiin koivuihin paistoi aurinko.

Syntytiedon innoittamana kirjoitin Maaseudun Tulevaisuuteen pienen jutun hirvestä (ilmestyy viikonvaihde-sivuilla 30.9.).


Toteemihirvi yhdisti sukupolvia

Kaatolupien määrä, taimituhot, hirvikolarit – tässä lyhykäisesti suhteemme hirveen. Ennen oli asiat toisin.

Läntisessä Suomessa hirveä pidettiin ennen toteemieläimenä, sanovat tutkijat. Idässä vastaavassa roolissa oli karhu.

Toteemi oli symboli, jonka avulla yhteisön jäsenet pystyivät identifioimaan itsensä sukua laajempaan ryhmään. Klaanin jäsenillä ajateltiin olevan toteemieläimen ominaisuudet niin hyvässä kuin pahassa.

Totemismin jälkiä näkyy Peuran, Hirvosen ja Kettusen kaltaisissa eläinsukunimissä. Karhusten tiedetään olleen Karjalan kantasukuja.

Huittisista on löydetty noin 7000 vuotta vanha vuolukivinen hirvenpää. Vielä tuhat vuotta vanhempi on Rovaniemen puinen hirvenpää, joka on aikanaan koristanut veneen keulaa. Tällaisia veneitä on kuvattu myös kalliomaalauksiin. Hirvisymbolin kautta vene sai hirven kestävyyden, nopeuden ja voiman.

Totemismissa tietoa välittyi sukupolvilta toisille esimerkiksi tabujen muodossa. Ylisukupolvista tietoa tarvittiin, jotta metsästä riippuvainen yhteisö ylipäätään pystyi elämään.

Nykyaikana, jolloin pintainformaatio ja muu sälä hukuttavat alleen kaiken merkityksellisen, ylisukupolviselle tiedolle olisi huutava tarve. Emme tiedä, miten meidän tulisi olla, jotta planeetta ei suistuisi raiteiltaan.

Hirven kansa tiesi.